keskiviikko 30. toukokuuta 2018

Kesäpäivä taivasalla

Tässä istun pihakoivun alla ja katselen lakanapyykin
liehumista vallattomassa kesätuulessa.

Taivas on sininen, ilma lämmin ja mielikin jo ihan seesteinen,
vaikka hetki sitten piti vähän aikaa nieleskellä ja miettiä,
että mitäs nyt, kun tuuli paukautti oven kiinni sillä seurauksella,
että jäätiin lasten kanssa pihalle ilman avaimia.


On onneksi kesä, joten hätää ei ole. 
Päivän voi viettää ulkosallakin siihen saakka,
kunnes mies kotiutuu taloprojektimme ääreltä.

Niin monesti on ollut ajatus kirjoitella purkuprojektistamme
täälläkin blogissa, mutta aina se on jäänyt. 
Siksipä ajattelinkin, että kerron jotain siitä nyt,
kun viime reissulla tuli otettua muutama kuvakin
talon pihapiirissä kukkivista omenapuista.


Vanhan hirsitalon purkuprojekti, 
jonka viime vuoden lopulla aloitimme, 
alkaa olla jo melko hyvällä mallilla.
Mieheni on ahkeroinut talolla pitkin vuotta vapaapäivinään ja 
toisinaan olemme olleet siellä koko perheen voiminkin.

Ehkäpä saamme tänä kesänä purettua talon siihen pisteeseen, 
että hirsikehikko on sitten aikanaan helppo siirtää uudelle paikalleen.

 🌼🌼🌼🌼

Talo seisoo kukkivien omenapuiden keskellä
ja näyttää ulospäin vielä hyvinkin kokonaiselta,
vaikka sisältä se onkin jo purettu lähes täysin.
On vähän hassuakin ajatella,
että talo siirtyy pois paikaltaan,
jossa se on seisonut ylväänä 1850-luvulta lähtien.

Miten monenlaisia vaiheita se onkaan 170-vuotisen taipaleensa aikana nähnyt.
Talon historiaan on ollut mielenkiintoista tutustua ja 
huomata sieltä monta yhtymäkohtaa meidän tämänhetkiseen elämäämme.

Talo on rakennettu 1850-luvulla ja se on
ollut aikanaan yksi paikkakuntansa suurimmista tiloista. 
1990-luvun puolivälissä viimeiset vakituiset asukkaat 
muuttivat talosta pois ja se jäi varastokäyttöön.

Nykyisellä paikallaan talolla ei olisi ollut tulevaisuutta, 
sillä se seisoo asutun pihapiirin keskellä. 
Tarvittiin siis vain rutkasti ihmeellistä sattumaa ja otollinen ajankohta, 
että meidän perheen ja talon tiet kohtasivat
ja saimme mahdollisuuden antaa talolle lisää elinvuosia.

Ja mikä minusta tässä kaikessa on kaikkein ihmeellisintä, on se, 
 että minä olen pikkutyttönä istunut tuon talon salissa 
tuntien ympäröivien hirsiseinien ikiaikaisen tutun ja turvallisen tunnelman.



Ja nyt,
monen monta vuotta myöhemmin,
monien ihmeellisten sattumusten kautta,
olen tuomassa talon historiaan oman kädenjälkeni.

"Elämä on ihmeitä täynnä!" -lausahdus on konkretisoitunut tämän projektin myötä.
Elämä osaa toden totta yllättää! 

Vaikka työmaata talon suhteen on varmasto loppuelämäksi, 
emme ole vielä hetkeäkään katuneet päätöstämme ryhtyä toteuttamaan haavettamme omasta hirsikodista.
Tällaisessa projektissa tulee muistaa myös ajatus, että hiljaa hyvä tulee.

Lisää tarinaa projektiimme liittyen luvassa myöhemmin tänä kesänä.




Kesätuulen lempeyttä sekä auringonlämpöä jokaiselle blogissani piipahtavalle!

-Kaaru-

torstai 17. toukokuuta 2018

Tuomenkukkien aikaan

Edellisestä postauksesta on kulunut miltei kolme viikkoa.
Kolmeen viikkoon on mahtunut valtavasti iloa.
Toukokuu on ollut aivan uskomattoman kaunis ja lämmin!

Pellot ja niityt ovat lykänneet vihreää sellaisella vauhdilla, ettei perässä ole pysynyt.
Ensin tulivat krookukset, sini- ja valkovuokot, idänsinililjat ja muut kevään kukkijat.
Ja viimein, lähes kaksi viikkoa sitten kauan kaivatut hiirenkorvat lehtipuihin,
jotka kasvoivat muutamassa päivässä täyteen lehtimittaansa.

Aurinko ja lämpö ovat saaneet luonnon puhkeamaan täyteen loistoonsa. 
Kesä on tullut!

💛




Viikko sitten tilanne koivuissa oli yllä olevien kuvien kaltainen.
Arkaillen pienet vihreät hiirenkorvat kasvoivat suuremmiksi
kuin tunnustellen, onko vallitseva lämpö vain ohimenevää vai pysyvämpää.

Kevään ensivihreydestä huumaantuneena toin muutamia oksia sisälle maljakkoon.
Siinä ne toivat kevään iloa ja väriä sisällekin.



Maanantaina järven rannalla istuessani tuuli kuljetti mukanaan hennon henkäyksen tuomen tuoksua.
Mietin siinä istuessani, joko sekin voisi jo kukkia vai oliko tuoksu harhaa vain.

Kotiin tullessani tähyilin metsän puita ja etsin katseellani valkoista kukkamerta.
Ja siellähän niitä oli - tuomipuita, joiden valkoiset kukat loistivat taivaan sinisyyttä vasten. 
Niin äkkiä muuttuivat kevään hennot, enteilevät tuoksut vahvaksi kesän aromiksi. 



On jollakin tavalla vähän haikeaakin,
että kaikki kaunis ja odotettu menee ohi niin äkkiä.
Keväänkukkijat lakastuvat, metsän vihreys syvenee
eikä ole kuin vasta toukokuu.
Toivottavasti lämpöä ja aurinkoa riittää myös tuleville kesäkuukausille.

Kaikesta haikeudesta huolimatta tämä vaihe on juuri se kaikkein kaunein.
Aina kun yksi lajike lakastuu, tilalle puhkeaa uutta.
Kun tuomi lopettaa kukintansa, syreeni aloittaa sen.

Kesä jatkaa kulkuaan ja me etsimme sen jokaisesta päivästä uusia,
ihania asioita. Niitä sellaisia, joista tiedämme, että kesä jatkuu vielä pitkään.


Meidän pihan kevätperennat ovat olleet tänä vuonna parhaimmillaan.
Luulen, että talvikuukausien paksulla lumipeitteellä on osansa asiaan.
Siellä suojassa lumen alla kukkien juuret ja mukulat saivat rauhassa uinua talviuntaan
ja kerätä voimia uuteen kasvukauteen.

Jotenkin aika ihastuttavia nuokin kirjopikarililjat, 
kun siinä niin söpösti nuokkuvat vierivieressä toukokuun seisahtuneessa helteessä.


Ja entäpä nuo sinistäkin sinisemmät lemmikit!
Nuo entisaikojen kukat, jotka palauttavat aina mieleen lapsuuden kesien ihanat muistot:
lehmihaat, mummin maitoportin, kuumat kesäpäivät heinäpellon laidassa 
ja mansikkamaalla, kristallisena kimmeltävän järvenselän, tuohilipin ja lähteen, kotileikit navetan ylisillä ja leikkimökissä,
käpylehmät ja muut rakennelmat 
sekä kesän huolettomuuden ja vapauden.

***   ***   ***

Kauaksi ovat jääneet lapsuuden kesät,
mutta muistoissa ne elävät yhä kuin eilinen päivä. 
💙



Jokainen hetki rakennamme muistoja tulevaan.
Ne ovat tärkeitä elämän kannattelijoita.

Toukokuisten aurinkopäivien iloa Sinullekin!

-Kaaru-