lauantai 5. elokuuta 2017

Muistojen maisemissa


Elokuun ensipäivät ovat kuluneet kiireettömästi
lapsuuteni kesien piilopirtissä.

Tutulla mökkirannalla, 
tutuissa maisemissa kaikki on niin kuin ennen,
mutta silti niin eri tavoin.
Mökillä, menneiden kesien muistot kulkevat aina lähelle.
Peilautuvat järvenpintaan kirkkaina ja kuulaina,
kuin eilispäivä. 
Kaikkein rosoisinkin muisto muuttuu aikojen saatossa
sileäksi kuin aaltojen muovaama kivi.




Kiitollisena katselen menneiden vuosien muistoja.
Tuntuu siunatulta saada viettää aikaa lapsuuden maisemissa yhä.
Tuntea saman tutun mökkimaiseman tuoksun.
Kuulla sateen ropinassa, laineiden liplatuksessa,
tuulen huminassa ja hiekan rahinassa 
samojen sävelten kaiun kuin lapsuuden kesinä.

Sydän on täynnä kirkasta ja puhdasta iloa mökillä vietetyistä ihanista hetkistä.
💜




Monta kertaa on tullut pohdittua,
miksi muistot mökiltä kantavat elämässä sukupolvesta toiseen 
ja mikä tekee mökillä olemisesta niin voimaannuttavan.
Ehkä se on se päivien levollisuus, kun ei ole kiire mihinkään. 

Arkiset touhut yhdessä ja luonnon läheisyys rauhoittavat mielen ja 
antavat tilaa ajatuksille, tunteille eri tavoin kuin kotona.




Pienet ja vaatimattomat tilat tuovat sukupolvia lähemmäksi toisiaan.
Takkatuli heijastelee syvää yhteenkuuluvuuden lämpöä.
Suvun juurilla kokee olevansa vahvasti osa sitä sukupolvien ketjua, 
joka on ollut jo kauan ennen meitä ja joka jatkuu meissä. 
Sen tarinan osana kulkee myös lapsuuteni mökki kaikkine vaiheineen. 
Paikassa, jossa on ollut elämää jo vuosikymmenten ajan, 
mennyt aika peilautuu vahvasti tähän hetkeen.

Ehkä juuri näiden asioiden vuoksi, kaikessa arkisuudessaan,
mökkimuistot ovat niitä kaikkein kalleimpia maailmassa.






Elokuinen tunnelma mökillä on kaunis ja pysähtynyt
Taivas on muuttunut syvänsiniseksi. 
Lintujen laulu lakannut.

Tuuli kuljettaa mukanaan nuotiosavun ja kypsyvän viljan tuoksun. 
Aamukasteisesta maasta nousee syvempi raikkaus kuin keskikesällä.

Huokauksen kevyt usva kohoaa iltaisin järven ylle.
Tuulenvire kiepauttaa ensimmäisen kellastuneen lehden vedenpintaan.


Monenlaisista asioista voi aavistaa lähestyvän syksyn.




Riipaisevan kaunis iltataivas saa mielen haikeaksi. 
Ajatukseni vaeltavat kauas.

Ihmismieli on siitä kummallinen,
että se haikailee aina kohti parempaa.
Ei muista, että tässäkin hetkessä on kylliksi.
Vaan kurottelee kohti jotain, mistä ei vielä edes tiedä.

Työnnän haikulimielen syrjään ja keskityn nauttimaan auringon lämmöstä,
joka on päättänyt helliä meitä monen sateisen päivän jälkeen. 

Miten minusta tuntuukin, että mökillä on aina kesä!
💛





Elokuisten päivien iloa Sinulle,
joka tänne poikkesit!
💛

-Kaaru-